Kävelin eräänä kylmänä marraskuisena aamuna bussipysäkiltä työpaikalle miettien Kirjaston tarina -dokumenttiamme. Kirjaston luokse saapuessani näin betonipylvään takana istuvan nuoren miehen, jolla oli ympärillään kasseja. Nuori mies, melkein lapsi, oli omaisuutensa kanssa kuin kätkeytyneenä pylvään taakse. Minulle tuli surullinen ja voimaton olo. Vilkaisin kelloa kännykästäni ja totesin mielessäni, että hänen tarvitsisi odottaa enää viisi minuuttia, jonka jälkeen hän pääsisi kirjaston ovien avauduttua sisälle lämpimään. Ehkä hän menisi koneille, ehkä lukemaan. Kukaan ei tulisi kysymään häneltä mitä hän tilassa tekee, kuinka kauan hän aikoo siellä olla tai vaatimaan korvausta olostaan ja tekemisestään.
Hän on tervetullut kirjastoon ihan samalla tavalla kuin varaustaan noutamaan tullut tai lapsensa kanssa lukemista lainaamaan tullut asiakas. Tai he, jotka tulevat kirjastoon lukemaan, työskentelemään tai osallistumaan tapahtumaan. Sellainen on hyvinvointivaltion kirjasto.
Palasin ajatuksissani Kirjaston tarina -dokumenttiin, joka oli silloin vielä viimeistelyvaiheessa. Dokumentti oli kulkenut mukanamme tuolloin jo vuoden ajan. Se sai alkunsa niinikään eräänä marraskuisena aamuna, kun aloitimme työviikkoa Kirjastokaistan viikkopalaverilla. Edessä häämötti Suomen 100-vuotisjuhlavuosi ja meissä heräsi halu esittää puheenvuoromme kertomalla siitä, miten kirjasto on ollut mukana rakentamassa Suomesta sivistysvaltiota. Me halusimme kertoa dokumentissamme myös kirjaston merkityksestä ihmisten arjessa. Päätimme, että tieto ja tunne tulisivat vuorottelemaan ja kietoutumaan dokumentissa toisiinsa.
Kuten kirjasto ei ratkaise näkemäni nuoren miehen tilannetta kokonaisuudessaan (josta minä en tietenkään tiedä yhtään mitään vaan pelkästään oletan!), ei kirjasto ole eikä yritä edes yritä olla yksin vastaus tai ratkaisu mihinkään kokonaisuuksiin. Se on osa sitä kulttuuri-, sivistys- ja hyvinvointiverkostoa, jonka toivoisi olevan oleellinen ja pysyvä osa Suomea. Sitä, jonka vaikuttavuutta ei voi mitata rahassa tai numeroin, mutta sen tulos on meissä yksilöinä ja kansakuntana. Kirjasto on osa tuota verkostoa vain, jos sen ovet pysyvät auki ja se on käytettävissä kattavasti myös verkon kautta. Valitsimme dokumentin julkaisuajankohdaksi Pohjoismaisen kirjastoviikon, sillä koemme, että osana globaalia maailmaa Pohjoismaihin kuuluminen on ”se perhe”, joka edustaa vankalla tavalla niitä arvoja, jotka ovat myös kirjastotoiminnan peruskiviä.
Annetaan dokumentin puhua puolestaan. Me Kirjastokaistalla jäämme odottamaan kommentteja ja reaktioita ja toivomme, että mahdollisimman moni näkisi Kirjaston tarinan.
”Kirjasto on kiva ja sellainen kotoisa eli sellainen sopivan kokoinen, ei liian iso eikä liian pienikään.”
– Emilia Tanttu, 9v, Lahti –
”Se miten mä näen ja haluisin nähdä kirjaston sadan vuoden päästä, olisi että se pysyisi ja ehkä jopa saisi paremman aseman siinä, että se vie eteenpäin tätä yhteiskunnan sivistystä. Koska se on mun mielestä tosi puolueeton, se on tosi järjellinen, se sen suunta. Ja mä itse uskon ja toivon, että me osataan ihmisinä mennä tiedolla eteenpäin.”
– Kastriot Bajgora, Espoo –
”Tulee kausia jolloin mä käyn täällä tosi usein ja sitten tulee elämäntilanteesta riippuen aina sellaisia hetkiä, että käyn harvemmin. Ja sitten tulee sellaisia tarpeita, että on pakko päästä kirjastoon, ei välttämättä hakemaan mitään, mutta fiilistelemään. Mä tykkään tästä kirjaston fiiliksestä ja tämä on jotenkin sellainen rauhallinen elementti. Tänne on pakko päästä. Mä oon hirveen tyytyväinen kirjastoon näin. Mä en osaa toivoo oikeastaan yhtään enempää, mitä tää kirjasto tarjoaa. Tämä tarjoaa sen mitä mä koen tarvitsevani kirjastolta.
– Tiina Murto, Asikkala –
”Kyllähän kirjastot, peruskoulut ja yleisradio ovat kansallissivistyksen kulmakiviä. Tällä hetkellä huomaa, että sivistyshän on tietyllä tavalla uhanalainen tai sitä on ainakin kovasti haastettu ihan poliittisessa päätöksen teossakin. Eihän kirjaston merkitys palaudu ainoastaan sivistyksen kautta, vaan nämähän on myöskin kokoontumis- ja tapaamispaikkoja. Tuntuu et melkein kaikki mielenkiintoinen mitä kaupungissa tapahtuu ihmisten välillä niin, tapahtuu hyvin pitkälle täällä pääkirjastossa. Tämä on sellainen yleinen humanismin ja toivon keskus.”
– Michael Perukangas, Porvoo –
”Ei tämä maailma mene eteenpäin, jos me ei eletä ja rakennella asioita yhdessä. Tästä voisi tietysti vetää kirjastolle sen tehtävän, että se on yksi asia, joka vetää ihmisiä yhteen ja samojen asioiden piiriin ja saa ehkä aikaan jotain yhteenkuuluvuuden ja toisen auttamisen tunnetta ja tavoitetta.”
– Raimo Anttila, Helsinki –
Dokumentin nimi: Kirjaston tarina
Julkaisupäivä: 13.11.2017
Kieli: suomi
Tekstitys: suomi, ruotsi ja englanti
Kesto: 30 minuuttia
Tuotanto: Kirjastokaista, 2017
Varaa puolituntinen ja katso dokumentti!
Kirjaston tarina
Tämän artikkelin kuva on arkkitehti Carl Theodor Höijerin suunnittelemasta vuonna 1882 avatusta Rikhardinkadun kirjastosta, joka on Pohjoismaiden ensimmäinen varta vasten yleiseksi kirjastoksi suunniteltu rakennus.
Kuva: “Rikhardinkadun kirjasto, entinen pääkirjasto”: Eric Sundström (1924) & Helsingin kaupunginmuseo, mustat värisävyt vaihdettu ruskeiksi (CC BY 4.0)
– Riitta Taarasti, 17.11.2017 –
