Rosa Liksom: Väylä (Like, 2021)
Kannen suunnittelu: Elina Warsta
Väylän ensimmäiset luvut vievät lukijan syyskuuhun 1944, jolloin Lapin siviiliväestö evakuoitiin turvaan saksalaisten vetäytyessä Lapista. Nuori tyttö kulkee pienen seurueensa kanssa kohti länttä. Hän ja kymmenet tuhannet muut joutuvat jättämään kotinsa ja pakenemaan Lapin sotaa. Tyttö kuljettaa mukanaan perheen lehmiä. Tytön isä on sodassa, velipuolet kaatuneet ja avun tarpeessa oleva äiti matkaa länteen sedän avustamana. Vaellus viilenevässä syyssäässä vie kohti jokea, jonka toisella puolella on länsi. Ruotsi tarjoaa suojaa. Suojaa ja apua tarvitsevien määrä on kuitenkin pienelle maalle niin valtava, ettei sotapakolaisleirikään ole kaikilta osin turva. Kun seuraava kesä koittaa, alkaa evakkojen paluumatka.
Seurueeseen kuuluvat kertojan ystävä Katri, naapuritalon navettapiika Martta, apupoika Matti sekä karjaa. Kaikilla heillä on tärkeä rooli tekojensa ja tunteidensa kautta. Katri on nuoresta iästään huolimatta jo toista kertaa evakkona. Ryssän hyökkäys Suomen ajoi tytön pois kotoaan Karjalankannakselta ja nyt on paettava Lapista. Kun seurueen tiet erkanevat, palaavat tytön oman perheen jäsenet tytön elämän keskiöön. Olosuhteet sekä vaelluksella että pakolaisleireillä ovat ankarat, mutta tytössä on voimaa pohtia ja ratkoa asioita. Setä on sivistänyt tyttöä aivan pienestä alkaen ja niitä oppeja ja ajatuksia hän peilaa matkallaan kokemaansa ja näkemäänsä. Hän joutuu kantamaan kohtuuttomalta tuntuvaa vastuuta ja kohtaamaan kammottavia vastoinkäymisiä, mutta tyttö on selviytyjä. Välillä tuntuu siltä, kuin hän olisi opetellut etäyttämään itsensä kohtaamistaan vaikeuksista ja kasvattanut itseensä sitkeyden ja taidon selvitä mitä tahansa elämä hänen tielleen tuo.
”Minun miehleen ilmesty ajatus, että vanha maailma on menossa maihleen, ja mahassa alko pulputtahmaan huomispäivän kauhut. Sain rauhotettua itteni ko aattelin, että aika muuttuu niinko kaikki muuki, liukenee, hajjaantuu, rappautuu muuksi ja siittä lähtee syntyhmään ja kasuahmaan jotaki uutta.”
Lehmiä yksiköinä kuvataan koskettavasti. Lehmillä on paitsi nimet myös luonteet ja tunteet. Ihmisen ja eläimen lämmin suhde ja yhteiselo ovat ihastuttavaa luettavaa vaikeista olosuhteista huolimatta. Myös pohjoisen luonnon armoilla selviäminen ja ihmisen taito liikkua ja tulkita luontoa ovat vaikuttavia.
”Kertun löysin tyihästä navetasta. Se vapisi ja katto minua jotenki hämmästyhneen olosena. Mie lähetsyin sitä varovasti. Kohta olin sen vieressä ja aloin pyyhkihmään sen hikistä kaulaa, kohtaisin sen silmät ja minua hävetti. Hävetti olla ihminen, jonka armoila se oli. Porisin sille, että ei mithään hätää, lähemä retkele, Väylän toisele puolele, siellä on makeaa rehua, homeheettomia heiniä ja lämmin navetta.”
Tornionjokilaakson murteeseen kiinni pääseminen oli aluksi hieman vaikeaa, mutta kirjan edetessä en edes ajatellut asiaa. Sen sijaan ilmaisujen ronskius yllätti monta kertaa.
Väylä on koskettava romaani ihmisistä sodan puristuksissa. Teoksessa kuvataan hyvin kauniisti ystävyyttä sekä niitä rauhan ja yltäkylläisyyden aikana itsestään selviä asioista, jotka tuovat hädän ja puutteen keskellä valtaavaa onnea ja iloa. Kirja on tärkeä myös historiallisen ajanjakson ja Lapin sodan pakolaisten näkökulman kuvaajana. Sodan vaikutus siviileihin ei jää pelkästään suomalaisten kohtaloiden kuvaukseen, vaan teos avaa myös sodan vaikutuksia pohjoisen ihmisiin Ruotsissa. Kirjassa on läsnä sekä pakolaisleirien olosuhteiden niukkuus että siviilien hyväntahtoisuus ja apu.
”— ko mie katton sinua, minun syän heltyy ja mie ymmärän, että tet ette ole jättähneet ommaa maatanna huvin vuoksi. Kuolemanpölkö teät on tänne ajanu. Met väyläläiset olema yhtä ja puhuma sammaa kieltä, vaikka meän välhiin on karthaan veetty rajaviiva”.
Jos et ole lukenut vielä Väylää, niin suosittelen. Väylä on juoneltaan kiinnostava ja koskettava ja lisäksi sen aiheet kuten pakolaisuus ja eläinten kohtelu herättävät ajatuksia nykyhetkestä. Minä olen asunut 4–5-vuotiaana Tornionjokilaaksossa. Meidän koti oli Ylitorniolla rivitalossa Tornionjoen rannalla. Muistan joen, jossa uimme kesällä sekä sen ylityksen, kun kävimme kaupassa Ruotsin puolella. Kaikki ihania, mukavia ja turvallisia muistoja. Ainoa pelottava muisto on se, kun juoksin naapuritaloon ystäväni luokse, ja pojat väijyvät matkalla ja ampuivat ritsoilla. Väylän lukeminen kävi vahvasti tunteisiini myös noiden muistojen kautta. Väylän pieni tyttö ylitti joen juuri noilla seuduilla ja palasi takaisin miinoitettuun ja poltettuun Lappiin. Jokaisella paikalla maapallolla on oma kerroksellisuutensa siinä, millaista siellä on olla ja asua. Kaunokirjallisuudella on myös arvokas mahdollisuus tuoda esiin niitä kerroksia.
Kirjan jäljillä -bloggauksissa on aina mukana myös video. Video liittyy joko suoraan esiteltyyn teokseen, tai se voi olla joku muu yhdessä kirjailijan kanssa tekemämme ohjelma. Tämän bloggauksen videona on Rosa Liksomin esiintyminen Nuoren Voiman Liiton Prosak-proosaklubilla Kansallisteatterin Lavaklubilla Helsingissä huhtikuussa 2015. Videossa Marko Gustafsson haastattelee Liksomia, joka lukee myös otteita teoksestaan ”Väliaikainen”.
Lisätietoja:
Rosa Liksom Kirjastokaistalla
Rosa Liksom Kirjasampo.fi:ssä
Kirjan jäljillä -blogi
– Riitta Taarasti, 3.2.2022 –
