Myönnän heti alkuun liikkuvani osin heikoilla jäillä käsitellessäni pelaamista. Olen toki jännittänyt pelilaudan äärellä tulenko kääntämään seuraavalla vuorolla rosvon tai miten pelikaverini ohjastama hevonen suoriutuu tulevasta kaarteesta noppaonnen saattelemana, mutta digitaalisesta pelaamisesta minulla on vain vähän kokemusta.
Olen kuitenkin seurannut mielenkiinnolla pelaamisen ympärillä käytäviä keskusteluja ja kirjoittelua mediassa. Digitaaliseen pelaamiseen viitattaessa käsittelyn sävy on usein stereotypiavetoista. Keskustelua värittävät mielikuvat räiskintäpelien liiallisen pelaamisen passivoimista hardcore-pelaajista, jotka linnoittautuvat pimeään huoneeseensa vieraantuen reaalimaailmasta. Pelikulttuureihin erikoistuneiden foorumien ulkopuolella pääsee sen sijaan vain harvoin lukemaan kirjoituksia tarinavetoisista hyvin käsikirjoitetusta ja toteutetusta peleistä, jotka tempaavat pelaajat innostaviin seikkailuihin.
Tampereen yliopiston informaatiotieteiden yksikössä tuotetun Pelaajabarometri 2011 -tutkimuksen mukaan aktiiviset digipelaajat ovat nousseet jo enemmistöksi maassamme ja ainakin toisinaan tietokone- tai muita digitaalisia pelejä pelaa lähes 75 % väestöstä. Digitaalinen pelaaminen on erityisesti nuorten sukupolvien keskuudessa valtavirtaa ja ilmiönä niin itsestäänselvyys, että pelikokemusten olettaisi vaikuttavan myös pelaajien käyttäytymiseen ja ajatteluun monella tasolla. Vaikka pelaamisen muodot ja pelien logiikat eivät ole tietenkään yksi yhtenäinen kulttuuri, niin voisiko olla, että pelikokemukset ovat muuttaneet lähtökohtaisesti kokonaisten sukupolvien tapaa vastaanottaa viestejä ja ratkaista ongelmia?
Ehkäpä olisi siis aika pohtia, voisiko positiivisen utelias suhtautuminen pelimaailmaan, pelikasvatus ja pelilukutaito olla meille kullekin paikallaan riippumatta iästämme tai kokemuksistamme pelaamisen kentällä. Avautuminen pelikulttuurien moninaisuuden hyväksymiselle saattaa loppupelissä auttaa meitä välttämään turhia jännitteitä ja jopa kommunikoimaan entistä paremmin keskenämme. Miten se sitten tehdään käytännössä? Voisimme vaikkapa aloittaa siitä, että emme pyri määrittämään lapsillemme yksinomaan aikasääntöjä pelaamiseen vaan kääntäisimme fokuksen sisältöihin. Parhaimmillaan siitä saattaa kehkeytyä yhdistävä asia ja molemminpuolisen oppimisen paikka.
Kuva: Panu Somerma
– Riitta Taarasti –
Tämä kolumniteksti on julkaistu alunperin 1.11.2013 ilmestyneessä Cult24 Magazinessa. Cult24 oli suomalainen kulttuuriin painottunut ilmaislehti, joka ilmestyi vuosina 2012–2014. Lehti lakkautettiin kesäkuussa 2014. Lehden päätoimittajana oli Pauli Jokinen. Lehteä jaettiin ilmaiseksi noin 140 telineestä Helsingissä, Espoossa ja Vantaalla ja sen painos oli 30 000 kappaletta. Lehden rinnalla sitä täydentämässä oli verkkosivusto Cult24.fi.
Lue lisää:
Kaikki Cult24 Magazinessa julkaistut Riitta Taarastin kolumnit
